Jyväskylän yliopistossa liikunnanopettajaksi opiskeleva Irina Matilainen on
ylpeä menestyksestään, vaikka häntä harmittaakin urheilulajeja ei kohdellatasapuolisesti.
Vaikka olen kilpa-aerobicin maailmanmestari, niin silti kukaan ei tunnista minua kadulla kävellessä. Olen etuoikeutetussa asemassa siinä suhteessa, että minua julkisuus ei ole ahdistanut eikä minun elämääni ole seurattu. Olen saanut vetää rauhassa omalla tyylilläni. Olen treenannut tosi paljon, ja kyllä se näkyy minun elämässäni ja ulkonäössäni. Jos laitan iltapuvun päälleni, niin kroppani ei näytä maailman naisellisemmalta. Mutta jos laitan treenivaatteet päälle, niin niissä näytän. Minulla on iso hauis. Nostan penkistä 63 kiloa ja kroppani on lihaksikas. Olen treenannut kroppaani 15 vuotta, ja kyllä sen treenin kuuluukin näkyä kropassa kun maailman huipulla ollaan.
Olen aina ollut sellainen, että teen sen, minkä päätän. Olen valmis tekemään menestyksen eteen uhrauksia, jos olen päättänyt sen saavuttaa. Itsekurini on rautainen. Jos minulla ei olisi ollut valmiina lippuja Australiaan MM-kisoihin, olisin perunut osallistumiseni kahta viikkoa ennen kisoja. Jatkuva matkustaminen Suomen ja Venäjän välillä tulehdutti aluksi olkapään, jonka jälkeen selkä alkoi mennä jumiin lapojen kohdalta. Se poltto oli ihan uskomatonta. Itkin vain kotona, koska missään asennossa ei ollut hyvä olla. En osaa edes sanoa, kuinka paljon sattui treenata.
Piti ottaa riski, menenkö minä tästä vain lisää rikki, jos lähden. Ajattelin, jos jään, niin sitten minä en ainakaan mitään voita. Minä en ole koskaan saanut menestymisestäni rahaa, mutta hienoja kokemuksia kyllä. Maailmanmestaruuksista huolimatta tukea ei ole juurikaan herunut muutamaa pientä sponsorisopimusta lukuun ottamatta. Liitto maksaa kisamatkat, mutta muuten olen elänyt, harjoitellut ja opiskellut ihan opintotuella. Olen hakenut valtiolta urheilija-apurahoja, mutta en ole koskaan saanut, en edes yhtä tai pienintäkään. Olen saanut kahdesti opiskelevan urheilijan apurahan, joka on suuruudeltaan 1 600 euroa per vuosi. Menestyksestä pitäisi palkita, ei lajivalinnasta.
En olisi koskaan päässyt yliopistoon, jos olisin mennyt lukioon. Lukeminen ei ole koskaan ole ollut minun juttuni, siihen on pitkälti vaikuttanut lukiohäiriöni. Peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan kampaajaksi. Menestyin siellä ja sain lopputodistukseni keskiarvoksi 4.3. Se on hyvin, kun viisi on parhain. Hain ja pääsin kuitenkin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon liikunnanopettajaksi seitsemän vuotta sitten. Motivaationi oli silloin todella korkea ja uskoin, että valmistun kuudessa vuodessa. Nyt näyttää siltä, että saan maisterin paperit postissa joskus ensi syksyllä.
En ole koskaan katunut, että olen laittanut urheilun koulunkäyntini edelle. Muistan silloin opintojen alussa päntänneeni Ihmisen fysiologia ja anatomia–kirjaa. Olin opiskellut sitä jo neljä tuntia, ja serkkuni soitti minulle ja kysyi kahville. Vastasin hänelle, että en voi, koska minun täytyy lukea. Olin päättänyt, että opiskelen joka päivä vähintään neljä viisi tuntia luentojen päälle. Koska en ollut käynyt lukiota, niin opiskelu on ollut vaikeata, suorastaan helvetin vaikeata. Pikku hiljaa tajusin, miten koulukirjoja pitää lukea. En minä ollut edes tajunnut, että lukeminen kannattaa aloittaa sisällysluettelosta. Sen oppimisen jälkeen olen päässyt monta tenttiä läpi, kun olen sisällysluettelon kautta tajunnut, mitkä asiat liittyvät toisiinsa ja miten kokonaisuus asiasta muodostuu.
Olen minä tenttejä uusinutkin. Ei ole helppoa ollut, mutta tarvitseeko ollakaan.
Me olemme seurustelleet Pekka Tuokkalan kanssa nyt kaksi ja puoli vuotta. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen muutin jo hänen luokseen. Olen aina ollut nopea käänteissäni. Pekka soitti minulle, ja kieltäydyin näkemästä häntä. Muutama kuukausi myöhemmin tapasimme sattumalta baarissa. Hän oli kiinni minussa kuin takiainen, ei lähtenyt irti vaikka yritin ravistella. Viimein huomasin, kuinka lämmin sydän hänellä on. Ihastuin ja rakastuin häneen jääkiekosta huolimatta.
En todellakaan tiedä, mitä hienoa on olla jääkiekkoilijan vaimo. Se on niin klisee, että naiset haluavat jääkiekkoilijoita. Minä en juuri nimenomaan halunnut jääkiekkoilijaa, en ole koskaan halunnut. En tiedä, mutta uskon joidenkin naisten juoksevan jääkiekkoilijoiden rahojen perässä, ja minä en halua olla yksi heistä. Se oli kevättä, kun tuli tieto Pekan siirtymisestä JYPistä Venäjän ammattilaisliigaan KHL:ään. Aluksi olin sitä mieltä, että en todellakaan lähde mukaan. Tajusin, että on minun lähdettävä mukaan, koska kaukosuhde ei ole yhtään minun juttuni. Ehdoksi asetin, että Pekan on etsittävä asunto läheltä minulle sopivaa treenipaikkaa. Nykyisin menen sitten Nizni Novgorodin asunnon vastapäiselle kadunpuolelle treenaamaan.
Kyllä Pekan ajatuksena on, että kaksi vuotta Venäjällä, rahat pois ja takaisin Suomeen. Venäjän saasteisiin ei kyllä jäädä. Minä en todellakaan halua kasvattaa perhettä Venäjällä.
Olen hirveän isänmaallinen siinä suhteessa, että arvostan raikasta ilmaa ja puhdasta luontoa. Ihmiset ohittelevat siellä, kukaan ei halua puhua englantia, eikä toista ihmistä kunnioiteta. Sitä oppii arvostamaan Suomea, kun on Venäjällä.
Kyösti Hagert