”Aidon elokuvan” kuolemasta on puhuttu suunnilleen yhtä kauan kuin vakavaa elokuvakritiikkiä on kirjoitettu. Tietysti kyse on tällöin ollut lähinnä esteettisistä kannanotoista tai kulttuuripolittiisistapamfleteista. Vaan kukapa olisi uskonut, että 2000-luvun alussa elokuvalla olisi edessään aivan konkreettinen, fyysinen kuolema?
Elävä, mekaaninen filmimateriaali vaihtuu lähes kaikissa elokuvateattereissa tämän vuoden aikana tietokoneistetuksi digitaalikuvaksi. Aiheesta on käyty häkellyttävän vähän vakavaa keskustelua siihen nähden, kuinka kauaskantoisesta ilmiöstä on kyse. Viime vuosisadan vaikutusvaltaisin taiteenlaji kuolee silmiemme edessä, mutta olemme muutokselle sokeita.
Jonkilainen häikäilemättömän markkinoinnin Nobel-palkinto pitäisi myöntää sille nerolle, jonka onnistui iskostaa ihmisten päähän ajatus kuvan terävyydestä elokuvan ja televisionkatselun ylimpänä ihanteena. Digitaalisen kuvan yliterävyys on todellisuudessa kuvan puute: ykkösiksi ja nolliksi pakattu tietokonekuva ei sisällä niin paljoa dataa, että se kykenisi toistamaan filminauhan tavoin myös pehmeitä rajapintoja.
Antti Alanen tiivistää hyvin (Filmihullu 2/2011): ”Fotokemiallinen filmi tavoittaa luonnostaan tunteen ilmapiiristä, siitä, että ilma ei ole tyhjyyttä vaan täynnä hiukkasten värähtelyjä, kosteutta ja lämpöä. (…) Digitaalinen kuva on lähtökohtaisesti luonnottoman terävä, koska se korjaa näkökyvyn rajalla olevat häiriöt. Siksi digitaalinen kuva näyttää siltä, kuin se olisi kuvattu ulkoavaruudessa, jossa ilmakehää ei ole. Siksi se näyttää kuolleelta.”
Uusissa elokuvissa muutosta digiltä filmille ei välttämättä edes huomaa, koska ne on monesti jo kuvattu ja editoitu digitaalisina. Nykyestetiikan henkeen kuuluu, että elokuvat näyttävät halvemmilta ja kuvanlaatu on heikompaa kuin koskaan aikaisemmin.
Ennen vuosituhannen vaihdetta tehdyt elokuvat ovat eri asia. Klassikkoleffojen digitaalista murhaamista on todistettu noin kymmenen vuoden ajan, DVD-levyn läpimurrosta saakka.
Ongelma ei yleensä ole kuvan siirtäminen digitaaliseen muotoon sinänsä, vaan sen restaurointi tietokoneiden avulla. Alkuperäisen teoksen kuva- ja värimaailma ovat tuhoontuomitut hengettömän terävöittämismyllyn käsittelyssä. Mitkään filmikopioon aikojen saatossa piirtyvät naarmut eivät kykene hämärtämään originaalivaikutelmaa yhtä tehokkaasti kuin tietokone.
Pöyristyttävintä koko digikumouksessa on, että se on totaalinen. Filmillä ei ole sijaa jäädä digikuvan rinnalle, kun monopoliasemaa tavoitteleva Finnkino filmiprojektorit poistuivat pari viikkoa sitten. Levittäjillä ei ole tämän jälkeen enää varaa tuoda elokuvia maahan filmillä.
Vaikutusvaltaista taustatukea Finnkinon pyrkimyksille antaa Suomen elokuvasäätiö, joka on ohjannut suuren osan esitystoimintatuestaan kaluston digitoimiselle. Kuvion mafiamaisuutta korostaa se, että myös Finnkino on saanut osansa tukirahoista. Kalliiden ja hankalien projektori-investointien edessä pienet yrittäjät on ajettu ennennäkemättömän ahtaalle. 35-millinen filmimateriaali on ollut elokuvan yleismaailmallinen formaatti jo yli sadan vuoden ajan.
Esityskalusto on ehtinyt levitä tasaisesti sekä suurille että pienille yrittäjille niin länsimaihin kuin kolmanteen maailmaankin. Uuden formaatin räjähdysmäinen esiinmarssi luo huutavaa epätasa-arvoa, jonka umpeen kurominen kestäisi pidempään, kuin mitä uusi tekniikka itsessään tulee kestämään.
Kun vakiintuneesta tekniikasta kerran luovutaan, siirrytään samaan uutuuksien anarkian maailmaan, joka rehottaa täydessä kukassaan tietokoneiden parissa. Digiprojektoreiden aikakausi tuskin tuleekestämään yhtä kauan kuin filmin. 10–20 vuoden sisällä saleihin kannellaan jo seuraavaa uutuutta, johon kaikkien on pakko siirtyä.
Talouskoneiston on toki ruokittava itseään koko ajan, ja kun kaikki hyödyllinen on jokeksitty, kaupataan turhaa tarpeellisena. Samalla saadaan ikävät pienyrittäjät siivottua syrjään jättimonopolien tieltä.
Joku voi tietysti huomauttaa, että on tavattoman pinnallista takertua tekniikkaan taiteen olemusta määritettäessä. Olen täysin eri mieltä: on vielä pinnallisempaa jättää taideteoksen tekninen sielu huomiotta, ja väittää tekopyhästi ”sisällön” olevan kaikkein tärkeintä.
Ajatellaanpa tilannetta, jossa kaikkien taidemuseoiden maalaukset korvattaisiin digitaalisesti painetuilla julisteilla. Voivathan nekin näyttää hienoilta, mutta kyse ei ole enää samastataidemuodosta, maalaustaiteesta. Sama pätee digitaalisesti tuotettuun liikkuvaan kuvaan: se ei ole enää elokuvaa, vaan jotain muuta.
Päättäjien ja yleisön yhteinen kiire hypätä uuden teknologian junaan kielii ainoastaan yhdestä asiasta. Elokuva ei koskaan ehtinyt kasvaa oikeaksi taidemuodoksi, vaan tukehtui teatterin ja suurpääoman keskenkasvuisena äpäränä – jonkinlaisena epämääräisenä teollisuustuotteena, joka oli kuluttajilleen lähinnä taustanauha popcornin mutustelulle.
Eräällä taannoin tapaamallani helsinkiläissnobilla oli oma selityksensä siihen, miksi Jyväskylässäkäydään suhteellisen vähän art house -elokuvissa, vaikka kaupungissa on maamme toiseksi suurin yliopisto: ”Suomen Ateena – paskan marjat, landepaukkuja ne kaikki ovat!”
Vaikka pahastuinkin aluksi ilmaisun karkeudesta, tajusin jälkikäteen, että solvauksella oli vinha perä. Jyväskylän yliopiston opiskelijat tulevat todella pääosin maamme agraarisimmilta alueilta.
Elokuvissakäynti on nimenomaan kaupunkilaiskulttuuria, ja syntyperältään epäkaupunkilaiselle henkilölle saattaakin olla vaikeaa perustella, miksi elokuva täytyy nähdä ensi sijassa teatterissa, vaikka sen voi katsella kotonaan televisiosta.
Tämänhetkistä, onnetonta katselijatilannetta painottaa Jyväskylän historia miltei nollatuotantoon taipuvaisena leffakaupunkina. Täällä on kuvattu vain kourallinen dokumentti- ja uutiselokuvia, eikä paikallisia filmejä ole juuri syntynyt edes oppilaitosten tai harrastajien toimesta.
Tulevilla Arktisen Upeeta -elokuvajuhlilla nähdään kuuden näytöksen mittainen Jyväskylässä kuvattujen elokuvien kokonaisuus. Paikallisen elokuvaperinteen köyhyyden takia sarjaan on raavittu kokoon lähes kaikki teokset, jotka on järkevästi saatavilla ja joilla on jonkinlaista mielenkiintoa.
Paradoksaalisesti Suomen säälittävin elokuvakaupunki on digikumouksen ansiosta tämän vuoden alussa yksi maamme parhaista filmikaupungeista. Aitoa filmiä nähdään säännöllisesti kahdesti viikossa sekä elokuva-arkiston että Kampus Kinon näytöksissä. Finnkinonkin täysdigitointi tapahtuu vasta myöhemmin keväällä.
Nauttikaa siis elokuvasta vielä kun voitte.
Petteri Kalliomäki
Jyväskylässä kuvattuja elokuvia esittelevä Jollywood-sarja nähdään Arktisen Upeeta -elokuvajuhlilla 15.–19. helmikuuta.