Death Hawksia on hypetetty suomalaisessa musiikkimediassa jo jonkin aikaa. Esikoisellaan Teemu Markkulan sooloprojektista oikeaksi bändiksi yhteenkasvanut nelikko osoittaa, että hype ei ole ollut turhaa.
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy levyllä tarkoituksellisen tunkkaiseen soundiin, joka meinaa ajoittain lipsahtaa liiankin utuiseksi, sekä Markkulan komeaan ääneen, joka jostain syystä piilotetaan välillä tarpeettomien kaikuefektien taakse. Kappaleista suoraviivaisemmat, kuten Death Has No Reprieve ja höyryveturin tavoin aavalla preerialla eteenpäin kiitävä Shining edustavat levyn eliittiä, kun taas progeilevammat vedot kuten Holy Water tahtovat pariin otteeseen juuttua itsetarkoituksellisen kikkailun suohon.
Death & Decay ei aukene helposti, mutta sitkeämmän kuuntelijan se palkitsee. Vaikutteita levyyn on haettu 70-luvun rockista ja jopa vanhasta delta-bluesista. Musiikki luokin mielikuvia Louisianan suistoalueilta Chigacon bluesklubien kautta Arizonan aavikoille.
Levyn sanoitukset tarjoavat lohdutonta maailmankuvaa, jota musiikin synkät soinnut täydentävät. Vaikuttaakin siltä kuin Tappohaukkojen hurja nelikko olisi saaapumassa villin lännen kyläpahaseen tuomitsemaan syntisiä. Nämä tuomarit vain eivät juuri taivaspaikkoja jakele, ellei sellaiseksi lasketa levyn päättävää The Peace Makeria.

Juha Stenholm
”Ehkä vuoden tykein kotimainen esikoisalbumi.”