Sukupuolentutkimuksessa eli entisessä naistutkimuksessa on omituinen piirre: sillä ei ole minkäänlaista teoriaa pariutumisesta. Se on kummallista, koska pariutuminen on hengissä selviämisen ohella ihmisen biologisesti tärkein funktio.
Puute yllättää myös siksi, että pariutuminen on poikkeuksellisen seksististä toimintaa. Yli 95 prosentille ihmisistä partnerin pitää olla tiettyä sukupuolta – niin homoille kuin heteroille. Suvaitsevaisuutta löytyy vain biseksuaaleilta. Pariutumiseen liittyy myös paljon parinvalintarasismia.
Parinvalinnan umpiseksistisyyden ja rasismin luulisi olevan mainiota apetta poliittisesti suuntautuneen oppialan tutkimusohjelmalle, sillä pariutumisella on merkittäviä vaikutuksia yhteiskunnan rakenteisiin ja päinvastoin.
Kun kirjoitin graduani, kävin läpi naistutkimuksen kirjallisuutta löytääkseni tietoa pariutumisesta. Minulle selvisi lähinnä se, että ”porno on teoria ja raiskaus käytäntö”, ”homososiaaliset miehet etsivät palkintovaimoja ylpeilläkseen kavereilleen” ja ”miehet käyttävät seksiä vallan välineenä alistaakseen naisia”.
Siinäkö on sukupuolentutkimuksen kumuloitunut tieto pariutumisesta? Missä ovat viittaukset evoluutio- ja sosiaalipsykologiassa tehtyihin empiirisiin tutkimuksiin seksuaalisuudesta? Eivät missään. Silti sukupuolentutkimus ylistää monitieteistä luonnettaan.
Queer-teoriasta löytää omituisen perspektiivin pariutumiseen, jota hallitsevat seksuaalivähemmistöt, pakkoheteroseksuaalisuus ja seksuaalisuuden representaatiot mediassa. Tavalliselle heterolle seksuaalisuus ei kuitenkaan edusta pakkoa tai representaatiota, vaan arkipäivää.
Sukupuolentutkimus näyttää jääneen sosiaalisen konstruktionisminsa vangiksi. Se ei kykene sulattamaan itseensä biologiaan ja empiirisiin tutkimuksiin nojaavaa tietoa seksuaalisuudesta, joka muodostaa pariutumista käsittelevän tutkimuksen perustan.
Henry
Laasanen