Hamas-johtaja Mohammad Totah joutui Palestiinan vuoden 2006 parlamenttivaalien seurauksena vankilaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi.
Vapauduttuaan hänellä ja kolmella muulla Hamas-johtajalla oli kuukausi aikaa poistua Itä-Jerusalemista. He päättivät jäädä synnyinseudulleen taistelemaan ihmisoikeuksistaan.
”Normaalisti pyörin päivät pitkät tässä pihamaastossa, varsinkin kuumina kesäpäivinä. Silloin voi olla ihan mukavaakin, jos tapaan ihmisiä. Kaupungille en voi lähteä, sillä minut pidätettäisiin heti. Siksi monet mielenosoittajat käyvät täällä porttien sisäpuolella tukemassa meitä, jopa liberaalit juutalaiset. Mielenosoittajia saapuu Euroopasta, ihan kaikkialta.
Silti kyllä täällä eristyksissä kökkiminen on turhauttavaa, olenhan asustellut Itä-Jerusalemin laitamilla Punaisen Ristin sisäpihalle rakennetussa teltassa jo heinäkuusta 2010 lähtien. Tulin tänne turvaan, sillä sain monen muun Hamas-johtajan tavoin karkotuksen maasta.
Kaikki alkoi oikeastaan jo vuonna 2006, kun puolueemme voitti vaaleissa Fatahin, ja pääsin Hamasin poliitikkona Itä-Jerusalemin parlamenttiin. Se ei kuitenkaan kelvannut Israelille ja länsivalloille. Jouduin vankilaan jo viisi kuukautta vaalien jälkeen, koska Hamasin jäsenenä olin epälojaali Israelia kohtaan.
Vankilassa vierähti kolme ja puoli vuotta. Sen jälkeen minulle annettiin kuukausi aikaa pakata tavarani ja lähteä maasta, omasta kodistani. Mene pois Israelista, he käskivät. Sanoivat vain, että kunhan lähdet, ei ole väliä minne. Enhän minä tiennyt, mitä kautta ja mihin olisin lähtenyt, ei täällä ole kansainvälisiä rajoja.
Totta kai kieltäydyin lähtemästä, sillä niin minä, isäni kuin esi-isäni olemme syntyneet täällä. Sukuni on asunut Itä-Jerusalemissa jo satojen vuosien ajan. Siksi vetosin presidenttiimme Mahmud Abbasiin, ihmisoikeusjärjestöihin ja YK:hon.
Mikään ei tietysti auttanut, mutta pelkäsin karkottamista niin paljon, että päätin kysyä Punaiselta Ristiltä suojapaikkaa. Jotain oli tehtävä.
Eipä tämä suojapaikka tee autuaaksi. Se ei välttämättä pelasta, sillä järjestöllä ei poliittista koskemattomuutta. Israel ei halua tunkea tänne, sillä hallitus arvostaa Punaista Ristiä eikä halua ottaa riskiä kansainvälisen yhteisön silmissä. Silti sotilaat voisivat tulla tänne millä hetkellä hyvänsä.
Moni ajatteli aluksi, että minut pidätetään, ja se on sitten siinä. Koska Itä-Jerusalem on miehitettyä Palestii-naa, pidättäminen olisi laitonta. Ajattelin, että on hyvin vaarallista, jos kansainvälinen yhteisö ei huomaisi tätä tapausta.
Jo alussa tiesin, että tämä vie kauan. Aion olla täällä vielä vuoden tai kaksi, ehkä pidempäänkin. Taistelen loppuun asti, ja tarvittaessa pystytän teltan johonkin toiseen paikkaan. En lähde Itä-Jerusalemista ilman virkavallan apua ja jätä kotiani. Se ei ole vaihtoehto, ei todellakaan.
Mutta rivit ovat harventuneet, ikävä kyllä. Enää meitä ei ole täällä Punaisella Ristillä kuin kolme, siis minun lisäkseni kaksi. He ovat ministeri Khaled Abu Arafah ja edustaja Ahmad Atoun.
Mohammad Abu Teir pidätettiin, ja joku tiesi kertoa, että hän on jossain päin Ramallahia. Hän ei voi liikkua sieltä mihinkään, sillä hänen passinsa on pelkkää silppua. Sitä kohtaloa en halua itselleni. Olen ollut jo vuosia vankilassa ja nyt täällä.
Ei se vankila-aika niin paha ollut, ihan yksi kokemus muiden joukossa. Itse asiassa ehdin nähdä monta eri vankilaa. Niissä huomasin, että sotilaat voivat halutessaan kontrolloida kaikkea. Se on pelottavaa.
Esimerkiksi jos olet kipeä, saat odottaa lääkäriin pääsyä päivän, viikon, kuukauden tai vuoden. Mikä pahinta, sen lääkärin hoidon jälkeen saatat olla entistä huonommassa kunnossa. Miehityksen aikana vankilassa olo on kaikkein pahinta. Ruokaa ei juuri saa, sillä sotilaat tuovat sitä, jos heitä sattuu huvittamaan. Huoneissa ei ole vessaa eikä sinne pääse, vaikka kuinka haluaisi. Ei auta kuin koputtaa ovea, ja usein sekin on turhaa.
Ennen Hamasia opetin Al-Qudsin yliopistossa sähkötekniikkaa. Päätös lähteä mukaan puolueen toimintaan oli tietoinen. Fatah oli vielä todella korruptoitunut, ja koska ihmiset alkoivat kyllästyä siihen, minun oli pakko liittyä Hamasiin. Jokaisen on tehtävä jotain, jotta tilanne muuttuisi. Nyt tilanne voi muuttua, sillä puolueet ovat sopineet yhteishallituksesta. Tosin en voi kieltää, etteikö minua pelota se, että Israel pidättää taas vaalien jälkeen parlamenttiin päässeitä.
Tietenkin olen demokratian ja vaalien kannalla, mutta ensiksi palestiinalaisten on vahvistuttava. Tajuan nyt, että yhteishallituksen perustaminen on ainoa tie päästä Israelin miehityksen ikeestä.
Meidät luokitellaan terroristeiksi, mutta kukaan ei halua nähdä, mitä Israel tekee Länsirannalla. Kansain-välisten lakien vastaisten siirtokuntien rakentaminen jatkuu, sillä Israelin liittolainen Yhdysvallat käyttää kerta toisensa jälkeen veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa.
Ei tässä ole kyse pelkästään siitä, että vain Hamas olisi terroristijärjestö. Kyse on siitä, että niin kauan kuin palestiinalaiset pysyvät ihmisten silmissä terroristeina, niin kauan miehitystä voidaan jatkaa. Suurin ero Israelin ja Hamasin välillä on se, että Hamas ei tee operaatioita palestiinalaisalueiden ulkopuolella.
En voi hyväksyä sitä, että Israelin armeija tappaa tuhansia Gazassa. Enkä halua ymmärtää sitä, että olemme heti terroristeja, jos puolustaudumme heitä vastaan. Palestiinalaisen veri ei ole minkään arvoista, israelilaisen kylläkin. Ja mikäli Israel ei anna meille vapautta ja oikeuksia rauhan avulla, meillä on oikeus kansainvälisen lain mukaan oikeus toimia sotatilassa.
Tuntuu kyllä pahalta välillä, sillä perheeni kärsii valinnoistani. Ei minulla kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa. Mutta kaikki tuntuu erityisen pahalta silloin, kun lapseni tulee tänne ja kysyy, miksen kävele ulos portista. Sanon, että minut pidätetään, jos lähden. Lapsi alkaa itkeä ja huutaa, ettei isä rakasta häntä. Se saa joka kerta sydämen murtumaan. Vankilassa sentään tottuu ajatukseen, että ovi on lukossa eikä sieltä pääse pois. Ei ole helppoa elää erossa perheestä. En pelännyt vankilaa viime heinäkuussa enkä pelkää nytkään. Olemme istuneet vankilassa pitkiäkin aikoja ja varmasti tulemme istumaan jatkossakin. Tämä on se hinta, jonka vapaan Palestiinan saavuttaminen maksaa. Tiesimme jo alussa, mihin joudumme valitsemallamme tiellä.
Haemme vapautta, itsenäisyyttä. Pelkästään oma lippu ei riitä meille. Olemme kärsineet jo 63 vuotta, joten olemme valmiita kärsimään vielä lisää. Jossain vaiheessa tämän tragedian pitää kuitenkin päättyä.”
Tuomas Mustikainen
