Linnut ovat mukavia. Taivaalla. Puissa. Mutta eivät sisätiloissa. Olin jokin aika sitten työhuoneessani kirjoittamassa, kuulin käytävältä outoa kolinaa. Menin katsomaan ja näin hädissään sinne tänne lentelevän talitintin, joka oli tullut sisään makuuhuoneen avatusta ikkunasta. Lintufoobikkona lukkiuduin työhuoneeseen ja mietin mitä tehdä: puoliso oli töissä, appi sairaalassa sokerirasituskokeessa eikä kumpikaan seinänaapureista ollut kotona, niin että huutaminenkin olisi turhaa. Laitoin Facebookiin avunpyyntöviestin – mutta miten avata ovi ja ikkunat, saati häätää luudalla lintua niitä kohti, jos ei uskalla tulla työhuoneesta ulos?
Olin jumissa ja mietin, mitä tuhoa lintu ehtisi tehdä, miten se törmäilisi peileihin ja tauluihin, sotkisi keittiön. Tietenkin tiesin, että lintu ei todennäköisesti hyökkäisi minun päähäni, mutta silti… Tällaisissa tilanteissa tunne voittaa järjen. Sitten ovikello soi. Huusin, kiedoin vilttiä päähän ja keräsin rohkeutta sännätäkseni ovelle, kun kuulin avaimen kääntyvän lukossa ja siunattujen, siunattujen putkimiesten huhuilevan, onko ketään kotona.
Putkimiehistä tuli minulle pitkäksi aikaa sankareita ja tapauksesta hauska anekdootti. Mutta sankarillistaessani sattumalta sisään tulleet putkimiehet viisveisasin pitkän aikaa siitä, mistä minun olisi pitänyt olla oikeasti kiinnostunut: asuntomme seiniin kaiverretuista rumista rei’istä, naapureiden asunnossa remontin yhteydessä tapahtuneesta vesivahingosta, pesutilojen repsottavista johdoista tai sinne tänne roiskituista, vaaleanpunaisista uretaanieristyksistä…
Tarinan opetus – varsinkin näin vaalien alla – on, että älkää tehkö niin kuin minä tein. Älkää piiloutuko pelkojenne tai ennakkoluulojenne taa. Olkaa valppaina. Älkää sokaistuko. Ja häätäkää itse omat talitiaisenne, niin houkuttavaa kuin sankarimyyttiin ja ulkopuoliseen pelastajaan uskominen onkin.
Tiina Piilola