Ohjaus: Kirsi Sulonen.
Alexis Stenvall oli aikansa radikaali, yhtä kova pala Suomelle kuin ”villin pohjolan seksus” Timo K. Mukka sata vuotta myöhemmin. Kuten Mukka, myös Kivi oli kansan mies, joka ruotsinkielisen sivistyneistön sanoin käytti kirjallista ilmaisua ”poeettisena peräsuolenaan”.
Ylioppilasteatterin Aleksis Kivi on kuin mies itse nuorena – täynnä energiaa. Näyttelijäntyö on fyysistä, ja tarina vilisee herkullisia sivuhahmoja. Kankeasti alkava esitys kasvaa loppua kohti ehyeksi kuvaukseksi nuoren ja iloluontoisen Aleksiksen matkasta harhaisen mielen tuhoamaksi miesraunioksi.
Tarina pitää otteessaan eikä vähiten kiihkeiden roolisuoritusten ansiosta. Veijo Meren alkuperäistekstiä on höystetty laulunpätkillä ja koreografisilla kohtauksilla, mutta runko seisoo perinteisen teatteri-ilmaisun varassa.
Kuten näytelmäkin osoittaa, nuorena kuolleen Kiven osa ei ollut helppo. Haudassaan tanssisi ripaskaa, jos tietäisi, että aikanaan haukuttu veljestarina kuuluu yhä jokaisen suomalaisen lukiolaisen lukemistoon.
Laura Airola
”Adrenaliinia ja energiaa väkevissä raameissa”