Seitsemäntoista ei ole Juha Itkosen vahvin teos, se on selvää. Huono se ei kuitenkaan ole, hämmentävä kylläkin. Takakansi mainostaa kirjaa monikerroksiseksi, mitä se on. Teksti on hyvää ja tarina kulkee ammattimaisesti.
Ensimmäisessä osassa kuvitteellinen kolmikymppinen kiharahiuksinen Julius Ilonen kirjoittaa autofiktiivisesti Henrikin nuoruudesta, muokaten yksityiskohtia ja kirjoitten niin kuin itse haluaa muistaa. Rinnalla Itkonen kuljettaa kertomusta viisikymppisestä Päivistä. Toisessa osassa Ilonen kirjoittaa kirjeita niin lehtien mielipidesivuille, kollegoille kuin kustannustoimittajalleen. Kolmannessa osassa Itkonen nivoo tarinat yhteen Lapin mökillä.
Hermoromahduksen saavan kirjailijan tolkuttomat vastineet lehtiin ja hyökkäys mediaa ja kriitikoita vastaan ovat kirjan onnistuneinta antia yhdessä Henrikin tunteiden kuvailun kanssa. Vain 17-vuotiaalle maailma voi olla niin auki ja kutsuva, vaikka itse olisi täynnä epävarmuutta.
En tiedä, mitä Itkonen haluaa sanoa teoksellaan: kritisoida lööppijulkisuutta ja kirjojen myyntiä kirjailijoilla itsellään ja vastustaa julkaisupaineita? Vai oliko kyseessä vain pöytälaatikon tyhjennys aloitetuista romaaneista?
Kyösti Hagert
”Itkosen heikoin teos.”