Bikka Puoskarin journalistiikan opinnot katkesivat jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Sodankylästä kotoisin oleva saamelaisnainen tekee 20 tuntia viikossa suoraa lähetystä YleX Tänäänissä.
”Tulin viime kesänä Ylelle kotimaan toimitukseen kesätoimittajaksi. Se oli kivaa, ja tuntui siltä, että on oikeassa paikassa ja tehnyt oikeita valintoja.
Mun piti tulla takaisin Jyväskylään viime syksynä, mutta näin kesän aikana, että YleX:ssä on paikka auki. En millään voinut olla hakematta – täällä nyt ollaan.
Radiossa on jotain äärimmäisen viehättävää, koska se on pelkästään äänen varassa. Radio on myös se, mikä minulla on ollut aina auki ihan pienestä asti.
Muitakin töitä olen ehtinyt tehdä, kuten baarihommia, kaupan kassaa ja jätskikiskajuttuja. Ne oli enemmän rutiinia. Olisi valehtelua, jos väittäisin, että olisin saanut viivakoodin höyläämisestä jotain kiksejä. Nyt on ihan mahtava juttu, että aamuisin on hyvä fiilis lähteä töihin.
Tämä työ vaatii uteliaisuutta ja innostumisherkkyyttä. On erilaisia kanavia ja ohjelmia, mutta YleX Tänään on ajankohtaisohjelma. Se vaatii journalistista osaamista. Me ei olla juontajia, vaan juontaja-toimittajia.
Ennen tätä työtä ehdin lukea journalistiikkaa vuoden ja kirjallisuutta kolme vuotta. Alun perin tulin Jyväskylään lukemaan kirjallisuutta heti lukion jälkeen vuonna 2005.
Tarkoitus oli opiskella äidinkielen opettajaksi, mutta jossain vaiheessa tuntui, että ehkä se verbin taivutus ei ole suurin intohimo.
Ennen kuin hain journalistiikalle, oli jo pitkään, ehkä lukiosta tai yläasteelta, semmoinen ajatus, että toimittajan työ olisi tosi mielenkiintoista. Paperit olisi tarkoitus hankkia, mutta nyt en ole tehnyt opintoja. Tällä hetkellä radio on se juttu. Teen tätä täysillä päivä, viikko ja duuni kerrallaan.
Suora lähetys jännittää yllättävän vähän. Se johtuu siitä, että jotenkin mulle rakentuu vahvasti illuusio siitä, että me ollaan studiossa kahdestaan. Jutellaan niitä näitä, ja siellä on 20 aktiivia, jotka kuuntelee ja lähettää viestejä.
Joku pidempään täällä olleista sanoi miettineensä, että jos joku kuulija on kuunnellut kaikki lähetykset, sehän tietää enemmän itsestä kuin oma äiti. Kyllähän me kerrotaan täällä omia juttuja, mutta ei ketään kiinnosta, mitä olen tehnyt eilisiltana ja missä järjestyksessä.
Puhun luonnostaan aika yleiskieltä. Pohjoisen mie on vaihtunut minäksi, mutta ei se mitään ponnisteluja ole vaatinut.
Mulla ei ollut suurta vihasuhdetta Sodankylään, mutta en näe itseäni siellä tulevaisuudessa, ainakaan vielä.
Pohjoisessa kaikki on kaukana, mutta kenestäkään ei tunnu, että kaikki on kaukana. Täällä Helsingissä aluksi suhtautui niin, että jos joutui odottamaan 10 minuuttia bussia tai ratikkaa, eihän se ole mikään maailmanloppu. Mutta nyt on kasvanut siihen, että kyllä se on maailmanloppu, homman pitäisi toimia paremmin.
Bikká on saamelainen nimi. Aluksi se oli pari kuukautta Biggá geellä. Vanhemmat sitten ajatteli aika pian, että jos muutettaisiin nämä kooksi, mistä olen ihan kiitollinen.
Osaan puhua pohjoissaamea. Puhuin sitä jonkin verran ennen kouluunmenoa ja luin sitä koko kouluajan. Kirjoitinkin sen, mutta kyllähän se ruostuu. On käynyt mielessä, pitäiskö ottaa joskus äidin vinkeistä vaari, ja lähteä Pohjois-Norjaan joksikin aikaa kielitaitoa verestään. En ole saamelaispoliittisissa kiemuroissa mukana, mutta ehdottomasti olen ylpeä saamelaisjuuristani. Toisaalta minun mielestä mistään juurista ei pitäisi olla sen ylpeämpi kuin toisista.”
Juha Korhonen
toimittaja(at)jyy.fi