Hahmotamme ympäröivää todellisuuttamme alkaen mielikuvista. Kun on kyse muita ihmisiä koskevista mielikuvista, on vastassa toisinaan todellisen luontonsa hyvin kätkeviä antisosiaalisen persoonallisuushäiriön omaavia henkilöitä, tai epävirallisesti psykopaatteja.
Mielikuva, jota välitetään esimerkiksi yritysmaailmasta, arviointineuvostosta, opetusministeriöstä ja ties mistä ad nauseam, muodostuu kielipelein, joka koostuu innovaatiosta, missioista, johtamisstrategiasta, vaikuttavuusarvioinnista, auditoinnista, laatuhankkeista ja ties mistä.
Innovaatioinnostuksessa yhdistän ennakkoluulottomasti yhteen mielikuvat psykopatiasta ja laatutyöstä.
Psykopaatti on lipevä ja hänessä on usein viehätysvoimaa. Laatu-, arviointi-, visio- ja strategiakielipeleissä on vetovoimaa. Manipulointi on psykopatiassa samoin kuin laatuleikeissä väline tavoitteiden saavuttamisessa. Uhkailu, katteettomat lupaukset ja hajoita ja hallitse -strategiat ovat toimivia.
Se, että hallinnollinen psykopatia ahdistaa henkilöstöä, ei järjestelmäpsykopatiaa hetkauta, sillä sen tunnusmerkistöön kuuluu empatian puute.
Pitkän tähtäimen realistinen suunnittelukyky on psykopaatille vierasta, samoin vastuun kantaminen omista toimista. Laatukonsultaatio korulauseista huolimatta unohtaa realismin ja vastuun, kun arvioidaan kauaskantoisia seurauksia. Oleellista tässä on kysyä: kenen realismi ja kenen vastuu?
Realismi on niin sanottua talousrealismia, ja se on voitonsaajan – eli ylimmän desiilin – realismia. Vastuu puolestaan on muiden desiilien vastuuta.
Yhteiskunta- ja järjestelmäkritiikki on hyvän yhteiskunnan tunnusmerkki, mutta sitä ei ole syytä sisällyttää laatuprosessiin, koska sliipattu mielikuva virtaviivaisesta organisaatiosta ryvettyy.
Itsekritiikki edellyttää katumuksen ja virheen myöntämisen mahdollisuutta (mikä psykopaatilta uupuu). Millainen mielikuva laatujärjestelmien itsekritiikistä teillä on?
John Pajunen