Emmin pitkään, uskallanko tunnustaa julkisesti faniuteni. Tiedän, ettei kaltaiseni nuoren feministin kuuluisi hurahtaa keski-iän ylittäneeseen keskustalaiseen mieheen.
Saattaa olla, että yllättävään vakauden kaipuuseeni ovat vaikuttaneet Kanervan tukiaistoilailut ja Vanhasen ruusus- ja lautakasajupakka. Haluaisin taas nähdä politiikan kärjessä isähahmon, joka tekisi paitsi vastuullista politiikkaa, osoittaisi suoraselkäisyytensä myös perheenisänä ja aviomiehenä. (En suostu uskomaan, että Paavo alentuisi nipistelemään lentoemäntiä.)
Nyt puhutaan tietenkin Paavo Matti Väyrysestä – pohjoisen omasta tanhusedästä ja ainoasta suomalaisesta poliitikosta, joka on ollut ministerinä viidellä vuosikymmenellä. Väyrynen on tullut valituksi kansanedustajaksi kymmenen kertaa, Euroopan parlamenttiin kolme kertaa ja on nyt ilmoittanut halukkuutensa jälleen keskustan puheenjohtajaksi.
Tällainen kokemus ja siitä huolimatta säilynyt into vetoaa minussa osaan, joka haluaa uskoa, että maailmassa vallitsee järjestys, kokemus voi muuttua viisaudeksi ja että kolmikymppisten naisten on parempi hoitaa lapsiaan kuin koko maailmaa. (Totta kai politiikka tarvitsee nuoria naisia, mutta nyt se tuntuu tarvitsevan ennen muuta kokemusta.)
Pidän Paavosta siksi, että hän on jääräpää. Mauno Koiviston jo vuonna 1982 tekemän arvion mukaan Paavon suurin heikkous on se, että ”hänellä ei ole mitään johdonmukaista pyrkimystä minimoida vihollistensa lukumäärää, vaan hän ikään kuin tietoisesti hakee niitä lisää.”
Ajatelkaa – tämän miehen työ ei taatusti kilpistyisi pelkän media-imagon luomiseen! Fanitan Väyrystä myös, koska hän osaa väyrystellä – jaaritella ja viivytellä viimeistä sanaa. Eikö juuri tässä ole feminismin ydin? Kerrotaanhan jo Jeesuksen äidistä, ettei hän hökäissyt heti enkelin sanoja maailmalle, vaan tutkiskeli niitä sydämessään ja synnytti sitten Messiaan.
En nyt sentään tarkoita, että meillä olisi tässä uusi henkinen oraakkeli, saati itse messias. Olisi vain muuan hyvä Paavo.
Tiina Piilola