Matinlassi ajaa Rovaniemellä pimeää taksia, myy penkin alta tiukkaa ja auttaa välillä äitiään karaokebaarissa. Pikkurikollisen elämä on taloudellisesti niukkaa ja intohimotonta: ”Asuntoni on niin pieni, ettei siellä mahdu kuin naimaan ja juomaan. Jälkimmäistä en harrasta, edellistäkin pitkin hampain.”
Tommi Liimatan kolmas romaani Nilikki on paikoin inhorealistisiin tunnelmiin yltyvä henkilökuva systeemin syrjäpuolen asukkaasta. Pieni kirja sisältää vajaan vuoden mittaisen kuvauksen doping-käryjen aikaisen Suomen henkisestä alakulosta. Äänen romaanissa saa päähenkilö itse, eikä kunniattomia tapoja liiemmin paheksuta.
Kerronnan parasta antia ovat Liimatan tavaramerkiksi muodostuneet aforistiset toteamat, joissa arkisiin asioihin kytkeytyvä alitajuinen havainnointi saa napakan sanallisen muodon. Ilahduttavaa on myös dialogeissa esiintyvä murre, jota Liimatta käyttää varsin taidokkaasti.
Nilikin dokumentoiva fiilistely soljuu notkeasti. Vaikka kokonaisuudesta ei muodostu osiensa summaa suurempaa, säilyttää se viihdyttävyytensä loppuun saakka.
Rauli Karjalainen
”Pikkurikollisen viihdyttävä henkilökuva.”