Kortepohjan ylioppilaskylässä syntynyt Jutta Urpilainen on saanut demareiden puheenjohtajana tottua olemaan huomion keskipiste. Luokanopettajakoulutus on kuitenkin valmistanut paitsi tarkkojen silmien edessä seisomiseen, myös erilaisten ihmisten kohtaamiseen.
”Opettajana uskon enemmän kannustamiseen kuin kurittamiseen. Myös puoluejohtajana uskon, että antamalla vastuuta ja mielekkäitä tehtäviä pääsee parempiin lopputuloksiin.
Politiikassa tarvitaan sitkoa, ja lujuutta, mutta en usko, että kovuutta. On tärkeää, että pysyy sellaisena ihmisenä kuin on ollut siihenkin asti.
Mä hain useampaakin paikkaan opiskelemaan ja valitsin Jyväskylän. Siinä oli vähän sellaista juurille palaamista. Mä olen syntynyt Kortepohjan ylioppilaskylään – mun äiti opiskeli OKL:ssa – niin muutinpa sitten sinne itsekin, soluasuntoon. En ole koskaan katunut sitä valintaa, se oli tosi hienoa aikaa elämässä.
Silloin syksyllä 1995 oli edarivaalit. Olin ollut jo Kokkolassa demariopiskelijoiden toiminnassa mukana, ja jyväskyläläiset oli kuulleet siitä. Mä muistan, kun mä menin Emännäntielle asuntooni, sinne oli käyty tiputtamassa kirje, että lähdetkö ehdokkaaksi. Olin meidän ääniharava: saatiin kaksi paikkaa läpi.
Mulla meni paljon aikaa opiskelijapolitiikassa. Vaikuttamistoiminta kiinnosti mua kovasti, ja siitä oppi paljon sellaista, mitä luennoilla ei. Se vahvisti sitä käsitystä, että haluaa tehdä vaikuttamistyötä.
Mulle on jäänyt mieleen sellainen vahva JYY-henki. En muista, että siellä oltaisiin käyty verisiä vääntöjä.
Mulle on jäänyt siltä ajalta edelleenkin ihmisiä yli puoluerajojen. On hauskaa katsoa, minne kaikkialle jyyläiset ovat ulottaneet lonkeronsa.
Kun mua pyydettiin eduskuntavaaleihin, se harppaus oli aika iso. Mietin pitkään, johtuen ehkä siitä, että mun isä oli kansanedustaja. Mä olin nähnyt hyvin läheltä, mitä se työ on. Toisaalta mun miehen kanssa oltiin miettitty, että oltaisiin voitu lähteä ulkomaille kehitysyhteistyöhön tai järjestöihin. Päätin kuitenkin, että ”carpe diem”, ”seize the day” – elämässä pitää tarttua rohkeesti edessä oleviin mahdollisuuksiin. Mähän oon ensimmäinen Keski-Pohjanmaan naiskansanedustaja mistään puolueesta, joten silloin kun lähdin ehdolle, todennäköisyys päästä läpi ei ollut kovin suuri.
Puheenjohtajuuskisaan lähteminen oli kanssa sellainen rohkeushyppy: siinä vaiheessa ei tiennyt, miten se tulee päättymään.
Nöyränä mutta määrätietoisesti mä tätä tehtävää hoidan. Tottakai tämä on ollut suuri elämänmuutos, koska on niin toisella tapaa valtakunnan julkisuuden keskiössä. Pääministeriys olisi uusi haaste, mutta se on kiinni vaaleista, siitä, mitä suomalaiset haluaa.
Luokanopettajakoulutus on hirveän hyvä yleistutkinto ja niistä taidoista on jo ollut politiikassakin hyötyä. Mutta niitäkin hetkiä tulee, kun on luokan eteen ikävä.
Yhtenä maanantaina mä olin käymässä yhdessä koulussa aamukahdeksalta. Ulkona satoi ja ne oli yhdessä askartelemassa. Mä itse lähdin pimeään räntäsateeseen ajamaan maakuntavierailulle. Kyllä siinä mietti, että vois olla ihan mukavakin vaihteeksi olla opettajanhommissa.
Kun on ensimmäinen nuori nainen suuren puolueen puheenjohtajana Suomessa, niin totta kai ihmisillä on totuttelemista siihen – niin medialla kuin oman puolueen ihmisillä ja suurella yleisöllä.
Mun lempiaforismi, joka oli myös mun Jyväskylän yliopiston sähköpostin allekirjoituksena, on Pentti Saarikosken toteamus, että elämä on epätasaisesti valoisa. Siihen kiteytyy paljon viisautta. Politiikassa on välillä hetkiä, jolloin onnistuu saamaan omia tärkeitä asioita läpi ja niille laajempaakin tukea, ja sitä kautta niitä valoisampia onnellisia hetkiä. Sitten on myös vastoinkäymisiä: välillä tuntuu, että junnaa paikoillaan, eikä mikään mene eteenpäin. Tämmöstä se elämä ja politiikka on.”
Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi