Useita yliopiston opiskelualoja luonnehtii samanlainen sukupuolijakauma kuin yläasteen käsityötunteja: tytöt tyttöjen puolella, pojat poikien. Erottelua paikataan lähinnä ainejärjestöjen yhteisillä parinhakutapahtumilla.
Harvat uskaliaat kuitenkin harppovat keinotekoisten raja-aitojen yli.
Millaista se on?
”Tunsin lievää pakokauhua”, tietotekniikkaa opiskellut Sini Kuhmonen kuvaa hetkeä, jolloin hän tajusi alansa sukupuolijakauman.
Nykyään tietojärjestelmätiedettä opiskeleva Kuhmonen viihtyi kolme vuotta Jyväskylän yliopiston miesvaltaisella tietotekniikan laitoksella. Kun hän aloitti tietotekniikan opintonsa vuonna 2006, kuudestakymmenestä fuksista tyttöjä oli viisi.
”Sama suhde kuin armeijassa”, Kuhmonen naurahtaa.
Myös toista vuotta äidinkielenopettajaksi opiskeleva Teppo Suominen muistaa alkujärkytyksen.
”Kun ensimmäisenä päivänä katselin ympärilleni, ja siellä oli vain yksi toinen poika, niin mietin, että mitähän tästä tulee”, hän sanoo.
Naispuolisia fukseja oli Suomisen aloitusvuonna kolmekymmentäkolme.
Niin Suominen kuin Kuhmonenkaan eivät aavistaneet etukäteen, kuinka jyrkkä sukupuolijakauma heidän tulevalla opiskelualallaan olisi. Kuhmoselle tilanne valkeni kunnolla vasta yliopistossa, Suomiselle se selvisi lukioaikaisen opettajan huvittuneesta huomautuksesta.
”Filosofianmaikalta tuli lukiossa kommentti, että haitko alan takia vai sukupuolijakauman takia”, hän muistelee.
Molemmat löysivät nopeasti ystäviä uudessa ympäristössä, mutta sukupuoli hidasti joukkoon sopeutumista.
”Aluksi tuli sellainen olo, että nyt ei mene nallekarkit tasan. Saatettiin sanoa, että ’et sää tajuu, kun sä oot poika’”, Suominen kärjistää.
Tietotekniikan laitoksella vahva miesnäkökulma koetteli Kuhmosen huumorintajua.
”Fuksina jotkut asiat saattoivat särähtää korvaan. Esimerkiksi ainejärjestötilan seinällä oli tissinbongauskortti”, Kuhmonen muistelee.
Hän tietää myös henkilökunnan saaneen palautetta seksistisestä kielenkäytöstä. Kuhmonen kuitenkin korostaa, ettei itse huomannut tätä ongelmaa.
Sekä Kuhmonen että Suominen kertovat saaneensa aluksi erityishuomiota sukupuolensa vuoksi. Suominen huomasi opettajien muistavan harvojen poikien nimet helposti. Kuhmonen puolestaan sanoo sukupuolensa tuoneen helpotusta opintojen alkuun, koska kanssaopiskelijat auttoivat tyttöä herkästi opiskeluun liittyvissä ongelmissa.
”Koska olen tyttö, paapottiin”, hän muotoilee.
Toisaalta eivät opiskelutoverit eikä henkilökuntakaan odottaneet Kuhmosen mukaan tytöltä yhtä hyviä suorituksia kuin pojilta.
Huomio on kuitenkin katoavaista: niin Kuhmonen kuin Suominenkin kertovat sulautuneensa pian osaksi joukkoa. Molemmat löysivät paikkansa opiskelijaelämässä ja ainejärjestötoiminnassa, eikä kanssaopiskelijoiden erityismielenkiinto kestänyt alkua pidemmälle.
Kuhmonen muistelee huvittuneena, kuinka hän kerran istui toisen naispuolisen tietotekniikanopiskelijan kanssa miesopiskelijoiden vieressä näiden valittaessa, että ”täällä ei ole tyttöjä”.
”Meitä ei noteerattu tyttöinä”, hän hymähtää.
Kuhmonen ei itsekään huomioi ympärillään olevien sukupuolta samoin kuin ennen.
”Kolmantena vuonna olin ollut kuukauden yhdellä kurssilla ennen kuin tajusin, että olin ainoa tyttö siellä”, hän kertoo.
Joskus tulee kuitenkin hetkiä, jolloin ajatukset eivät kohtaa opiskelutovereiden kanssa, ja sukupuolikin saa jälleen merkitystä.
”Ei vain ymmärretä, mitä toinen puhuu. Silloin huomaa, että on eri katsantokanta”, Suominen kuvailee.
Sellaisina päivinä ainejärjestön ulkopuolinen kaveripiiri tulee tarpeeseen.
Onneksi ne hetket ovat harvinaisia.
Minna Tiainen