”Onneksi on vielä se loppuviikon palaveri, niin ehitään saada kaikki
maanantaiaamuksi valmiiksi. Mites Jaska-Petteri, joko se on tehny oman
osuutensa?”
”Se on vielä siellä reissussa.”
”Eikö sen pitäny tulla tänään?”
”Joo, mut se päättiki jäädä vielä viikonlopun yli. Se laitto viestin,
ettei se voi tehä mitään viikonloppuna, ku sillä on kaikki materiaalit
Jyväskylässä. Mä oon tänään yrittäny soittaa sille kahesti, mut se ei
vastaa.”
Tuttu tilanne jokaiselle ryhmätöitä tehneelle. Aina on joukossa joku, jota yhteinen vastuu ei paina. Viis siitä, että kyseessä on tärkeä tehtävä, jonka epäonnistuminen lykkäisi jonkun valmistumista. Mitä väliä, vaikka koko ryhmän luotettavuus kärsisi tehtävän teettäjän silmissä.

Rintamakarkuri ei ymmärrä, että muut joutuvat hänen takiaan pahaan pulaan. Yhden humputellessa muut tinkivät omista mielihaluistaan ja viettävät vähäunisia öitä, kun he yrittävät epätoivoisesti pelastaa tilanteen.
Opettajalle on vaikea selittää, miksi työ etenee niin hitaasti. Hänhän pitää itsestään selvänä, että aikuiset hallitsevat ryhmätyön pelisäännöt eikä ketään tarvitse paimentaa. Vastuunsa tuntevaa ihmistä siipeily suututtaa, ja pahasti.

On käsittämätöntä, miten monella on vielä yliopistossakin yläasteelta tuttu asenne. Tehtävän antanut opettaja nähdään kiusantekijänä, typeränä päällepäsmärinä, joka ei edes lue saamiaan papereita, vaan arpoo arvosanat suunnilleen Gaussin käyrää noudatellen. Siksi tehtäviä ei tarvitse palauttaa ajoissa. Tärkeintä on, että kursseista saa helpot nopat eivätkä aivot pääse vahingossa rasittumaan.
Yläasteelta tuttua on sekin, että tunnollinen ryhmäkaveri on niuho. Tekemättömistä töistä huomauttava saa vihat niskoilleen ja leimautuu kireäksi kympin tytöksi, joka ei ymmärrä ottaa rennosti. Kärhämöinnin pelossa moni tunnollinen ottaakin mieluummin syyt ongelmista omille niskoilleen, ja pinnari saa olemattomalla työllä saman verran opintopisteitä kuin muutkin. Jokainen tajuaa, että se on epäoikeudenmukaista.

Lusmuilijat muistavat aina vedota akateemiseen vapauteen, mutta unohtavat sen, ettei vapautta ole ilman vastuuta. Ei tiedeyhteisönkään arki toimi, jos sen jäsenet eivät ymmärrä hoitaa velvollisuuksiaan ilman vahtia. Aikuisella ihmisellä pitää olla sen verran selkärankaa, ettei anna muiden kärsiä omasta toiminnastaan. Jos ei aiokaan tehdä, ei pidä tekeytyä. Ja jos ei ole osallistunut yhteisiin ponnistuksiin, noppien jaolle on turha ängetä.

Minna Kurvinen

Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija.